The Imaginarium of Doctor Parnassus.

I has a sad. Kävin tänään päivällä (kyllä, päivällä) yksin (kyllä, yksin) katsomassa Heath Ledgerin viimeisen elokuvan, The Imaginarium of Doctor Parnassus. Iki-ihanan Monty Python -visionääri Terry Gilliamin ohjaama elokuva on kuin kaksi tuntia liikkuva Salvador Dalin maalaus: täynnä surrealismia, suuruudenhulluutta - ja surua.

Ei sille voi mitään, että Heathin kasvoja katsellessa yhä edelleen sydäntä kaihertaa. Ei tämä elokuva mikään maailmanhistorian mullistavin taideteos ole, mutta jälleen kerran se oli yksi hyvin erilainen rooli Heathin ansioluettelossa. Ei hän ollut pelkkä pretty face. Vaikkakin ne silmät... Ne salaperäiset, jotain kaukaista ikävöivät silmät.



Heathin poissaolo oli mielestäni paikattu käsittämättömän hyvin. En tiedä, onko Gilliam muuttanut käsikirjoitusta ikävät uutiset saatuaan, vai sattuiko niin, että kaikki tähän versioon tarvittavat kohtaukset olivat jo purkissa. Johnny Depp, Colin Farrell ja Jude Law olivat joka tapauksessa nappivalinta Tonyn moniksi kasvoiksi, ja sydäntä lämmittää myös tieto siitä, että herrat lahjoittivat palkkionsa Heathin pienelle Matilda-tytölle.

Heathin rinnalla myös Andrew Garfield (Lions For Lambs, The Other Boleyn Girl) onnistui; jään seuraamaan hänen uraansa ainakin sivusilmällä, kenties jopa sillä silmällä ;).




Nyt siis viimeinkin on jätetty ne lopulliset hyvästit. Vaikka täytyy myöntää, että en malta odottaa (kenties mahdollisen tulevan) tyttäreni 13-vuotissyntymäpäivää, jolloin nappaan dvd-hyllystä (jos moisia on silloin enää) 10 Things I Hate About You ja A Knight's Tale (ja The Four Feathers ja The Patriot ja Brothers Grimm ja Casanova ja...) ja esittelen hänelle miehen, johon äiti oli niin kovin ihastunut vuonna 2002 (ja vähän sen jälkeenkin).

Koti.

Kenties muistanette uuden alaskalaisen ystäväni? Hän on osoittautunut varsin mukavaksi tuttavuudeksi (sosialismifobiastaan huolimatta) ja ennen kaikkea meitä yhdistää hauska juttu: olemme asuneet samassa (sisäoppilaitosmaisessa) talossa, minä seitsemän, hän kolme vuotta sitten! Pieni on maailma, ei voi muuta sanoa. Niinpä eilen kauniina sunnuntaiaamuna maksoimme bussilipuista riistohinnan ($10,80) ja köröttelimme entisiä kotiseutuja katsomaan.

Meikäläisen asuinosio.

Mangeressa on kaikki toisin. Nurmikko tuoksuu, aurinko on kuuma, lapset ovat ruskeita (eivätkä koulussa läheskään aina kun pitäisi). Mangere tarkoittaa laiskaa, ja paikka on kyllä nimensä veroinen. Elämä rauhoittuu heti kun tutut palmupuut näkyvät.


Talomme - joka on iloisesti entinen lasten mielisairaala (ja nykyään lähes tyhjillään) - oli maalattu violetiksi sitten viimenäkemän (maaliskuu 2003). Samalta siellä haisi edelleen: tunkkainen kokolattiamatto yhdistettynä vessanpesuaineeseen ja koipalloihin. Maalipinta rapisee, hiiret juoksevat nurkissa, ikkunoita ei saa kunnolla kiinni. Mutta seitsemän kuukautta aivan mahtavia muistoja tulvahti heti mieleen kun astuin kynnyksen yli.



Liikutuin enemmän kuin osasin odottaa. Tuossa minä ja John tapasimme. Olemme edelleen ystäviä, kävin hänen luonaankin Kanadassa vuonna 2007. Tässä istuin kun oli Nicolen syntymäpäivä ja kaikki lähtivät jäähallille luistelemaan, mutta minä en halunnut mennä. En tiedä miksi. Tuolla minä ja Florian katsoimme Moulin Rougen ja kelasimme niitä lauluja uudestaan ja uudestaan. Noita vessoja siivosin aina aamuisin. Tuossa istuin luennoilla, aina Matthiaksen vieressä. Tässä Matt antoi minulle Georgia Bulldogs -paidan joululahjaksi (se on minulla vieläkin tallessa). Tähän taloon muutin vanhempieni kotoa. Tässä talossa minä olin 19-vuotias.

Näkymä ikkunastani.

Olen ennenkin tainnut mainita, että minulla on suuria ongelmia ajan kanssa. En usko, että ihmisen on tarkoituskaan hyväksyä ajan kulumista, meissä on jotain suurempaa sisällä kuin madonsyömät sisuskalut. Kun seisoin tuon kaamean rotiskon olohuoneessa, minut valtasi haikeus ja oikeastaan suuttumus siitä, että en ole enää 19. Alaskalainen taisi huomata mielentilani ja jätti minut yksin hetkeksi. Olin siitä kiitollinen. Kun hän palasi, puhuimme ajasta ja ikuisuudesta ja elämästä ja siitä mihin seisemän vuotta voi kadota ja mitä muistot edes ovat ja ei kai näissä sängyissä muuten ole kirppuja?! (Ei onneksi tainnut olla.)

Kävelimme takaisin bussipysäkille ja olin onnellinen, että koin tämän päivän juuri hänen kanssaan. Hän ymmärsi, palasihan hänkin kotiin.

Sisäpihalla liput liehuvat. Suomenkin.

Pupu.

Taitaa olla hämäläisten sukua.

Pet peeves.

Minulla on omituinen ongelma. Newyorkilainen kämppikseni, joka on kaikin tavoin aivan ihana ja todella helppo ihminen yhteiselon suhteen, käyttää aivan epäinhimillisiä määriä vessapaperia päivittäin! Tein salaa pienen testin, ja seurasin omaa käyttöäni, jotta tietäisin kuinka paljon enemmän hän saa sitä kulumaan. Viidessä päivässä hän kulutti 12 rullan paketista kymmenen ja minä kaksi rullaa. Ei tämä iso asia ole, mutta kun ostamme paketit vuorotellen, niin kyllähän se hieman epäreilua on. Lisäksi tunnen oloni diileriksi: ruokin hänen vessapaperiaddiktiotaan! Eniten minua hämää se, mitä ihmettä kämppikseni sillä paperin määrällä tekee?!

Toinen mielenkiintoinen piirre on hänen (amerikkalainen?) pakkomielteensä antibakteerisiin siivoustuotteisiin. Meiltä löytyy 5 suihketta, jotka on tarkoitettu vain ovenkahvoille. Öh...? Lisäksi on ainetta suihkulle, pöntölle, lattialle, keittiölle, keittiönlattialle, kokolattiamatolle, hellalle... Myös ihan tavallinen saippua on tietysti "Kills 99,99% of germs" -mallia. Tästä voisin kehittääkin ongelman jos olisin täällä yhtään pitempään, en nimittäin yhtään tykkää antibakteerisista tuotteista. Ne vain petaavat sitä kauhuskenaariota, että joku päivä kodissasi jyllää se superbakteeri joka ei sitten kuolekaan millään ja syö lihasi luiden päältä nukkuessasi. Nou tänks.

**********************'

Onkohan mulla muutenkin pinna jotenkin kireällä, kun tänään töissä tylsänä hetkenä hahmottelin listaa asioista jotka ärsyttävät :). Sille pääsivät mm. seuraavat vääryydet:

- liikennevaloissa sen napin painaminen vaikka sitä on jo painettu
- bussille viittaaminen vaikka näkee ihan hyvin että joku toinen viittaa jo
- kadulla hidastelu
- ranteen taputtaminen kellonaikaa kysyttäessä
- se kun ostaa uuden hameen ja ensimmäisellä käyttökerralla tajuaa että se on kävelyn mukana ylös hilautuva yksilö
- ihmiset jotka eivät pese hampaita aamulla
- se että heti kun istuu vähän jossain syrjemmässä ihmiset (täällä, ei Suomessa!) tulevat kysymään onko kaikki hyvin
- tekstarikieli virallisissa asiayhteyksissä: sain pomoltani viestin "culd u plz chck 1 mo ding b4 u leave? thx!". EI NÄIN!
- se että jotkut välttämättä haluavat laittaa vessapaperin telineeseen siten että paperi tulee alakautta, voisiko joku tiedemies eristää tätä aiheuttavan geenin jotta tietäisin olla lisääntymättä sellaisen henkilön kanssa?
- ihmiset jotka haluavat kontrolloida kaikkea (olin syömässä tuttavan kanssa joka illan aikana mm. nuhteli minua siitä että annoin Burger King ranskalaisteni koskettaa sitä tarjottimen paperipäällystettä... Kai siinä sitten oli jotain bakteereja ja minä varmaan heitän pian veivini.)

Mikäs teitä muita rassaa? :)

Pano-pano-palomies.*

* http://www.youtube.com/watch?v=Hiu3jkZSTio (muistaakseni, Youtube ei just nyt toimi)

Dodii. Vähän on päästy jo elämän puolelle. Vieläkin on omituinen olo, mutta ei sentään huippaa enää. Eihän sitä kestänytkään kuin kahdeksan päivää putkeen... Ja mitään neurologin aikaa ei todellakaan ole näkynyt eikä kuulunut.

Tänään menin reippaana plikkana kouluun, aamulla opiskeltiin johtajuustaitoja ja iltapäivällä meidän creative arts pastor kertoi osastonsa toimintastategioista... Ja sitten tulin kotiin ja väänsin yhdellä istumalla puheoppikurssin lopputehtävän - eli ylläri ylläri puheen. Älkää kysykö mistä aiheesta. Tai kysykää vaan, en kuitenkaan kerro :).

Nyt istun koneella ja leikin että teen kirjaraporttia teoksesta Leadership Excellence, joka on kyllä hieno opus, mutta kun mun tekis kauheasti mieli ranskalaisia mutta ei ole kirjaimellisesti penniäkään rahaa. Pitää odottaa keskiviikkoon, oi suloinen opintotuki!

Epätodellinen olo jotenkin. Olen niin innoissani koulun päättymisestä, neljä viikkoa ja seitsemän esseetä ja hienonhieno diplomi koristaa seinääni. Mutta samalla tajuan että reilun viiden viikon päästä olen Suomessa. Räntäsateessa. Tosin äidin jouluruoat odottavat! Ja miten ihanaa nähdä ystäviä ja perhettä! Räntäsateessa. Ja pian löydän itseni taas kaupan kassalta, siitä saa paljon rahaa nopeasti, ja minulla on takuupaikka tiedossa. Joten pakkohan se on. Etsin kyllä järkevämpiäkin töitä, mutta jostain on aloitettava. Ensimmäinen kaljaa varastava nulikka saa kyllä minulta sellaisen litanian kiiviaksentilla maustettuja ärräpäitä että tyyppi toivoo loppuelämänsä olevansa kuuro...

Ei tässä muuta voi kuin ottaa jokaisesta auringonsäteestä kaiken irti. Viime viikko onkin ollut todella aurinkoinen, 20 astetta ja SPF 15 joka päivä!

Jotain äksöniä meilläkin. Kuulemma ei savua ilman tulta, mutta jos ei ole edes savua niin mitäs sitten? Kiva kuitenkin tietää, että paloautot tulevat 90 sekunnissa hälytyksen alkamisesta (kyllä, katsoin kellosta!) jos joskus olisi oikea hätä.

OMG OMT.

Hengissä ollaan. Oireet tosin laajenevat, nyt on puutumisen lisäksi full-on migreeni, kevyttä huimausta, erittäin epämukavaa selkä- ja takaraivosärkyä sekä rintalastassa painostava tunne. Olen lähes täysin varma että minulla on tension neck syndrome ja että tulen tarvitsemaan OMT-fysioterapiaa. Kummastakaan ei kukaan lääkäri ole koskaan kertonut minulle sanallakaan näiden seitsemän viime vuoden aikana jotka olen lääkärissä ravannut. Thanks for nothing.

Koitan kuitenkin saada vakuutusyhtiöni maksamaan neurologin lisätutkimukset. Parempi katsoa kuin katua.



Teemalaulu tälle illalle. "My head is spinning..."

New Zealand's got talent.

Ystäväni Pati :).

Enkeli.

Sunnuntai-iltapäivä. Auts. Havahdun siihen, että takaraivo on kuuma, oikein polttava. Tunne leviää niskaan. Minuuteissa kehon oikea puoli alkaa puutua ja pistellä.

Sama juttu kuin viime vuonna kun saavuin tänne! Silloin en saanut lääkäreistä mitään irti, sanoivat vain että jos ilmiö toistuu, pitää tulla heti takaisin. Puutuminen kesti viikon ja hävisi sitten kokonaan. Näköjään lähes tasan vuodeksi.

Konsultoin välittömästi terveydenhuoltoalalla olevia ystäviäni, mm. neurolla työskentelevää sairaanhoitajakaveriani. Kaikki sanovat, että nyt heti ensiapuun. Heti. Menen. Sanon siellä heti ensimmäisenä että rahaa EI OLE, vakuutus kylläkin. Sanovat katsovansa mikä tilanteeni on. Nurse tulee arvioimaan, sanoo että ehdottomasti jäät tänne, maksu sumplitaan sitten. Kakkosluokan kiireellisyysaste.

Odotushuoneessa istun sikalunssamaskiin verhoutuneen miehen ja kolmen vartijan ympäröimän, pitkiin painaviin ketjuihin lukitun ilkeästi virnuilevan vangin välissä. Eläköön.

Pitkän odotuksen jälkeen lääkäritäti tulee. On tarkka, huolellinen ja huolestunut. Ei sinulla aivoverenvuotoa kyllä ole. Eikä varmaan muutakaan vastaavaa. Pähkäillään, otetaan kokeita. Joku näkymätön neurologi huutelee konsultaatiotaan seinän takaa. Varmaan joku tosi komea mies, harmi että minä en näe hänestä vilaustakaan :).

Odotus jatkuu. Nurse tuo minulle ruokaa. Se on hyvää. Viimein kokeiden tulokset tulevat, saan lähteä kotiin mutta ensi viikolla on palattava neurologin vastaanotolle. Ei ole syytä pelätä mitään vakavaa, mutta ei ole syytä jättää tutkimattakaan.

- Ookke. Mites toi maksu?

- Siis mitä siitä?

- Niin että mites se nyt menee kun mulla ei ole rahaa?

- Ei ole rahaa? Mitä sä sitten täällä teet?!

- No kun se nurse sanoi että...

- Täällä käy kuule käteinen ja visa! Ei todellakaan mitkään vakuuttelut vakuutuksista!! Summa on xxx dollaria ja se on maksettava heti. Ei tämä ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!

- No mutta kun se teidän työntekijä sanoi että...

- Kuule, ensi kerralla - kun et tämän vakavampi tapaus näyttänyt olevan - mene jonnekin 100 dollarin lääkäriasemalle. Onpa harmi että me emme voi pidättää sinua! Mutta usko pois, haemme sinut vaikka Suomesta maksamaan jos tarve vaatii!

- Mutta kun mun vakuutus korvaa tämän, ja teidän nurse sanoi että...

- Juu ei kiinnosta. Ei sun mulle tarvitse selitellä yhtään mitään.

- Aha... No anteeksi nyt kauheasti... Ja tuota, mihinköhän tämä lasku pitää mak...

- NEXT!

Olen hämmentynyt ja hämmästynyt. Harvoin saa näin tylyä palvelua missään. Ja haluaisin nähdä neitokaisen naaman kun hän saa aivoverenvuodon oireita Suomessa ja keskussairaalan elämäänsä kyllästynyt reseptionisti huutaa kuinka kiireettömät tapaukset saavat luvan mennä Mehiläiseen...

Minua ei kuitenkaan itketä. Ei ennen kuin rikkaan näköinen täti tulee luokseni ja sanoo: "Kultapieni, olet ollut täällä monta tuntia, olet kaukana kotoa ja yksin. Jos olisit minun tyttäreni, haluaisin että joku auttaisi sinua. Joten tässä." Nainen painaa kaksi suurta seteliä käteeni ja lähtee. En ehdi edes kiittää. Tässä vaiheessa itkettää, todellakin.

Kaiken tämän hulluuden jälkeen diagnoosi on: me emme tiedä mikä sinua vaivaa.

Ah elämää.

Femident Toothpaste.

Kateus ei ainakaan ole katoava luonnonvara.

Ystäväni törmäsi pari viikkoa sitten kadulla Rhys Darbyyn, joka myös Flight of the Conchrodsien Murrayna tunnetaan.



Tänään sain häneltä tekstarin. "Näin juuri Bret McKenzien. Oli erittäin mukava ja söpö. Olisitpa ollut täällä!" No juu'u, olisinpa tosiaan!!! GRRR!





Yksinkertaisesti rakastan näitä poikia :).


P.S. Tämä oli näköjään 200. postaukseni!

Imoitusasiaa.

Sitä vaan, että vihaan ilmaisuja takanta, kotoota, omatekemä, näyttää hyvälle, sanan ketä käyttämistä sanan kuka sijaan (esim. Ketä haluaa jäätelöä?) ja verbin yksikön kolmannen persoonan käyttämistä infinitiivin sijaan (esim. Ei nyt ehdi tekstaa).

-------------------------------------

Muuten menee ihan hyvin. Meidän kolmanneksi korkeimmalla johtopallilla istuva Jake pyysi tänään toimistoonsa. Vein kakkua mukanani ihan varmuuden vuoksi ;). Ei olisi tarvinnut, hyvää asiaa sillä oli. Sanoi että hän on harvoin törmännyt yhtä luotettavaan JA lahjakkaaseen opiskelijaan, ja että jos hän saisi päättää, hän kouluttaisi musta ensi vuonna Office Managerin. Toivottavasti en näyttänyt kovin typerältä siinä istuessani, sen verran hölmistynyt olin. Eipä ole kukaan koskaan ikinä missään antanut mulle tuollaista palautetta. Valintani vaikeutuu siis koko ajan... Tai ehkä olen jo salaa mielessäni päättänyt?

P.S. Karkkilakko pitää! Wohoo! Viikko jo mennyt. Kakkua olen syönyt yhden palan, sekä yhden pienen muffinsin. Eli yli odotusten on mennyt.