Red.

Postataan nyt tämäkin video kun puheeksi tuli. Kyseessä siis pätkä sarjasta My So-Called Life, jota tehtiin 90-luvun alussa yksi tuotantokausi. Sarjan perumisesta huolimatta sekä Claire Danes että Jared Leto pomppasivat supertähteyteen. Minulla on tämä ainokainen kausi dvd:llä, ja nyt kun olen aikuisena katsonut sitä uudestaan, hämmästelen kuinka erilaiselta kaikki siinä näyttää kuin silloin kun olin 13.

Jordan Catalano on koulun komein poika. Angela ei tiedä mitä hän on. Tykkäämistä on puolin ja toisin, mutta Jordanille on kova paikka ihastua nobodyyn. Hän on kuitenkin hyväsydäminen, vaikkakin myös aika hölmö. Tyhmä hän ei kuitenkaan ole, hän vain ei osaa lukea. Tässä kohtauksessa hän on pyytänyt Angelan kuuntelemaan bändinsä reenejä. Laulu ei kuitenkaan kerro tytöstä vaan... autosta, kuten myöhemmin selviää.

Ah, ollapa taas teini.

Ja kyllä, me pukeuduttiin silloin noin.

Jared.

Eeppisin video pitkään aikaan.

Kyllä, sisälläni asuu pieni emoilija.

Tai paremminkin se 13-vuotias joka rakastui päätäpahkaa Jordan Catalanoon. Vaikkei se osannut edes lukea.

Pahaa yötä.

Hyvästelin eilen intialaisen ystäväni. Ehkä loppuelämäkseni.

Hyvästelin juuri alaskalaisen. Ehkä loppuelämäkseni.

Kotimatkalla jouduin pahoinpitelyn silminnäkijäksi. En ole koskaan aiemmin nähnyt oikeaa väkivaltaa. Minulla on tällä hetkellä fyysisesti todella huono olo. Se ääni, joka kuuluu, kun rystyset iskeytyvät ihmisen kalloon, on tästä hetkestä lähtien virallisesti kuvottavin asia, jonka tiedän.

Laitoin mp3-soittimen soimaan, jotta saisin nuo äänitehosteet mielestäni. Random biisi, joka lähti soimaan, oli Paramoren The Only Exception, jonka bridge kuuluu näin:

I've got a tight grip on reality
But I can't let go
of what's in front of me here
I know your leaving
In the morning when you wake up

Suljin masiinan aika helsmetin nopeasti!

Nyt istun tässä koneella. Kuusi tuntia herätykseen. Ei nyt pystyisi käsittelemään tätä kaikkea. Onko pakko jos ei halua?

Aamuyö.

Pitäisi olla nukkumassa. Ahdistaa. Ei pahasti (niin kuin ei koskaan), mutta tarpeeksi, että hereillä pysyy. Päivät vähenevät. Kaveri sanoi, että voisi joku lauantai ajaa mut Piha-biitsille. Tajusin, että lauantaita on jäljellä tasan kolme.

John Mayer kuiskii jotain surullista korvaani.

Tilanteeni on muuttunut noiden terveysjuttujen takia. Enkä tiedä, koska pääsen taas tänne. Meidän kolmospomo Jake sai melkein kyyneliin kysymällä, milloin olen tulossa takaisin.

Ei sitä tajua millaista on olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ennen kuin se tapahtuu itselle. Ja sitten siitä joutuu luopumaan. En sano etteikö Suomi voisi olla minulle oikea paikka ensi vuodeksi, ja ystäviä ja perhettä on ikävä, mutta silti. Vankilatuomiolta se tuntuu.

Tämä oli toinen pätkä elämästäni, jonka Uudessa-Seelannissa asuin. Ja vielä vahvemmin kuin se ensimmäinen tämä varmisti, että olen löytänyt Oman Maani. Olen täällä niin onnellinen. Täältä ei tarvitse päästä pois. Jos vaan saan olla terve, palaan tänne aivan varmasti. Sitä ei estä villihevoset eikä maanjäristykset eikä edes pikaromanssit muiden paikkojen kanssa. Minun sydämeni on varattu. Loppuelämäkseni.

True north.

Minulla on viha-rakkaus-suhde erääseen maahan. On oikeastaan ollut jo pitemmän aikaa. En tiedä, voisinko elää ilman tätä maata. Mutta sen tiedän, että se saa minut hulluuden partaalle.

Kaikki tämän maan kansalaiset tuntuvat olevan järjettömän kauniita. Vietin eilen iltaa seitsemän tätä kansallisuutta edustavan kanssa ja siis voi jummijammi että ne miehet on hyvännäköisiä! Ja hauskoja. Ja lahjakkaita, jokaikinen soittaa tai pelaa tai piirtää tai laulaa tai hyppii jostain kielekkeiltä kaksoisvolteilla kerien. Epäreilua!


Tämä maa menestyy myös urheilussa. Aivan liian hyvin. Ainakin minulle tärkeissä lajeissa. Aina saa olla sydän sykkyrällä kun 300-kiloinen hyökkäysketju paiskii suomipoikaa laidoille. Aina saa itkeä hopeisia kyyneliä. Aina saa niitä kammottavan vahingoniloisia tekstareita puhelimen täyteen!!


Eikä siinä vielä kaikki. Tämän maan luontokin on vielä jotain ihan käsittämätöntä. Lumihuippuisia vuoria, jäätäviä talvia, kuumia kesiä, aroja ja tasankoja, ikivihreitä metsiä silmänkantamattomiin. Koskematonta erämaata, kuhisevia miljoonakaupunkeja. Kaikkea kaikille, mikään ei ole mahdotonta.


Damn, I hate Canada!

Damn, how much I love them. Ensi vuonna voisi käydä taas ;).

The Imaginarium of Doctor Parnassus.

I has a sad. Kävin tänään päivällä (kyllä, päivällä) yksin (kyllä, yksin) katsomassa Heath Ledgerin viimeisen elokuvan, The Imaginarium of Doctor Parnassus. Iki-ihanan Monty Python -visionääri Terry Gilliamin ohjaama elokuva on kuin kaksi tuntia liikkuva Salvador Dalin maalaus: täynnä surrealismia, suuruudenhulluutta - ja surua.

Ei sille voi mitään, että Heathin kasvoja katsellessa yhä edelleen sydäntä kaihertaa. Ei tämä elokuva mikään maailmanhistorian mullistavin taideteos ole, mutta jälleen kerran se oli yksi hyvin erilainen rooli Heathin ansioluettelossa. Ei hän ollut pelkkä pretty face. Vaikkakin ne silmät... Ne salaperäiset, jotain kaukaista ikävöivät silmät.



Heathin poissaolo oli mielestäni paikattu käsittämättömän hyvin. En tiedä, onko Gilliam muuttanut käsikirjoitusta ikävät uutiset saatuaan, vai sattuiko niin, että kaikki tähän versioon tarvittavat kohtaukset olivat jo purkissa. Johnny Depp, Colin Farrell ja Jude Law olivat joka tapauksessa nappivalinta Tonyn moniksi kasvoiksi, ja sydäntä lämmittää myös tieto siitä, että herrat lahjoittivat palkkionsa Heathin pienelle Matilda-tytölle.

Heathin rinnalla myös Andrew Garfield (Lions For Lambs, The Other Boleyn Girl) onnistui; jään seuraamaan hänen uraansa ainakin sivusilmällä, kenties jopa sillä silmällä ;).




Nyt siis viimeinkin on jätetty ne lopulliset hyvästit. Vaikka täytyy myöntää, että en malta odottaa (kenties mahdollisen tulevan) tyttäreni 13-vuotissyntymäpäivää, jolloin nappaan dvd-hyllystä (jos moisia on silloin enää) 10 Things I Hate About You ja A Knight's Tale (ja The Four Feathers ja The Patriot ja Brothers Grimm ja Casanova ja...) ja esittelen hänelle miehen, johon äiti oli niin kovin ihastunut vuonna 2002 (ja vähän sen jälkeenkin).

Koti.

Kenties muistanette uuden alaskalaisen ystäväni? Hän on osoittautunut varsin mukavaksi tuttavuudeksi (sosialismifobiastaan huolimatta) ja ennen kaikkea meitä yhdistää hauska juttu: olemme asuneet samassa (sisäoppilaitosmaisessa) talossa, minä seitsemän, hän kolme vuotta sitten! Pieni on maailma, ei voi muuta sanoa. Niinpä eilen kauniina sunnuntaiaamuna maksoimme bussilipuista riistohinnan ($10,80) ja köröttelimme entisiä kotiseutuja katsomaan.

Meikäläisen asuinosio.

Mangeressa on kaikki toisin. Nurmikko tuoksuu, aurinko on kuuma, lapset ovat ruskeita (eivätkä koulussa läheskään aina kun pitäisi). Mangere tarkoittaa laiskaa, ja paikka on kyllä nimensä veroinen. Elämä rauhoittuu heti kun tutut palmupuut näkyvät.


Talomme - joka on iloisesti entinen lasten mielisairaala (ja nykyään lähes tyhjillään) - oli maalattu violetiksi sitten viimenäkemän (maaliskuu 2003). Samalta siellä haisi edelleen: tunkkainen kokolattiamatto yhdistettynä vessanpesuaineeseen ja koipalloihin. Maalipinta rapisee, hiiret juoksevat nurkissa, ikkunoita ei saa kunnolla kiinni. Mutta seitsemän kuukautta aivan mahtavia muistoja tulvahti heti mieleen kun astuin kynnyksen yli.



Liikutuin enemmän kuin osasin odottaa. Tuossa minä ja John tapasimme. Olemme edelleen ystäviä, kävin hänen luonaankin Kanadassa vuonna 2007. Tässä istuin kun oli Nicolen syntymäpäivä ja kaikki lähtivät jäähallille luistelemaan, mutta minä en halunnut mennä. En tiedä miksi. Tuolla minä ja Florian katsoimme Moulin Rougen ja kelasimme niitä lauluja uudestaan ja uudestaan. Noita vessoja siivosin aina aamuisin. Tuossa istuin luennoilla, aina Matthiaksen vieressä. Tässä Matt antoi minulle Georgia Bulldogs -paidan joululahjaksi (se on minulla vieläkin tallessa). Tähän taloon muutin vanhempieni kotoa. Tässä talossa minä olin 19-vuotias.

Näkymä ikkunastani.

Olen ennenkin tainnut mainita, että minulla on suuria ongelmia ajan kanssa. En usko, että ihmisen on tarkoituskaan hyväksyä ajan kulumista, meissä on jotain suurempaa sisällä kuin madonsyömät sisuskalut. Kun seisoin tuon kaamean rotiskon olohuoneessa, minut valtasi haikeus ja oikeastaan suuttumus siitä, että en ole enää 19. Alaskalainen taisi huomata mielentilani ja jätti minut yksin hetkeksi. Olin siitä kiitollinen. Kun hän palasi, puhuimme ajasta ja ikuisuudesta ja elämästä ja siitä mihin seisemän vuotta voi kadota ja mitä muistot edes ovat ja ei kai näissä sängyissä muuten ole kirppuja?! (Ei onneksi tainnut olla.)

Kävelimme takaisin bussipysäkille ja olin onnellinen, että koin tämän päivän juuri hänen kanssaan. Hän ymmärsi, palasihan hänkin kotiin.

Sisäpihalla liput liehuvat. Suomenkin.

Pupu.

Taitaa olla hämäläisten sukua.

Pet peeves.

Minulla on omituinen ongelma. Newyorkilainen kämppikseni, joka on kaikin tavoin aivan ihana ja todella helppo ihminen yhteiselon suhteen, käyttää aivan epäinhimillisiä määriä vessapaperia päivittäin! Tein salaa pienen testin, ja seurasin omaa käyttöäni, jotta tietäisin kuinka paljon enemmän hän saa sitä kulumaan. Viidessä päivässä hän kulutti 12 rullan paketista kymmenen ja minä kaksi rullaa. Ei tämä iso asia ole, mutta kun ostamme paketit vuorotellen, niin kyllähän se hieman epäreilua on. Lisäksi tunnen oloni diileriksi: ruokin hänen vessapaperiaddiktiotaan! Eniten minua hämää se, mitä ihmettä kämppikseni sillä paperin määrällä tekee?!

Toinen mielenkiintoinen piirre on hänen (amerikkalainen?) pakkomielteensä antibakteerisiin siivoustuotteisiin. Meiltä löytyy 5 suihketta, jotka on tarkoitettu vain ovenkahvoille. Öh...? Lisäksi on ainetta suihkulle, pöntölle, lattialle, keittiölle, keittiönlattialle, kokolattiamatolle, hellalle... Myös ihan tavallinen saippua on tietysti "Kills 99,99% of germs" -mallia. Tästä voisin kehittääkin ongelman jos olisin täällä yhtään pitempään, en nimittäin yhtään tykkää antibakteerisista tuotteista. Ne vain petaavat sitä kauhuskenaariota, että joku päivä kodissasi jyllää se superbakteeri joka ei sitten kuolekaan millään ja syö lihasi luiden päältä nukkuessasi. Nou tänks.

**********************'

Onkohan mulla muutenkin pinna jotenkin kireällä, kun tänään töissä tylsänä hetkenä hahmottelin listaa asioista jotka ärsyttävät :). Sille pääsivät mm. seuraavat vääryydet:

- liikennevaloissa sen napin painaminen vaikka sitä on jo painettu
- bussille viittaaminen vaikka näkee ihan hyvin että joku toinen viittaa jo
- kadulla hidastelu
- ranteen taputtaminen kellonaikaa kysyttäessä
- se kun ostaa uuden hameen ja ensimmäisellä käyttökerralla tajuaa että se on kävelyn mukana ylös hilautuva yksilö
- ihmiset jotka eivät pese hampaita aamulla
- se että heti kun istuu vähän jossain syrjemmässä ihmiset (täällä, ei Suomessa!) tulevat kysymään onko kaikki hyvin
- tekstarikieli virallisissa asiayhteyksissä: sain pomoltani viestin "culd u plz chck 1 mo ding b4 u leave? thx!". EI NÄIN!
- se että jotkut välttämättä haluavat laittaa vessapaperin telineeseen siten että paperi tulee alakautta, voisiko joku tiedemies eristää tätä aiheuttavan geenin jotta tietäisin olla lisääntymättä sellaisen henkilön kanssa?
- ihmiset jotka haluavat kontrolloida kaikkea (olin syömässä tuttavan kanssa joka illan aikana mm. nuhteli minua siitä että annoin Burger King ranskalaisteni koskettaa sitä tarjottimen paperipäällystettä... Kai siinä sitten oli jotain bakteereja ja minä varmaan heitän pian veivini.)

Mikäs teitä muita rassaa? :)

Pano-pano-palomies.*

* http://www.youtube.com/watch?v=Hiu3jkZSTio (muistaakseni, Youtube ei just nyt toimi)

Dodii. Vähän on päästy jo elämän puolelle. Vieläkin on omituinen olo, mutta ei sentään huippaa enää. Eihän sitä kestänytkään kuin kahdeksan päivää putkeen... Ja mitään neurologin aikaa ei todellakaan ole näkynyt eikä kuulunut.

Tänään menin reippaana plikkana kouluun, aamulla opiskeltiin johtajuustaitoja ja iltapäivällä meidän creative arts pastor kertoi osastonsa toimintastategioista... Ja sitten tulin kotiin ja väänsin yhdellä istumalla puheoppikurssin lopputehtävän - eli ylläri ylläri puheen. Älkää kysykö mistä aiheesta. Tai kysykää vaan, en kuitenkaan kerro :).

Nyt istun koneella ja leikin että teen kirjaraporttia teoksesta Leadership Excellence, joka on kyllä hieno opus, mutta kun mun tekis kauheasti mieli ranskalaisia mutta ei ole kirjaimellisesti penniäkään rahaa. Pitää odottaa keskiviikkoon, oi suloinen opintotuki!

Epätodellinen olo jotenkin. Olen niin innoissani koulun päättymisestä, neljä viikkoa ja seitsemän esseetä ja hienonhieno diplomi koristaa seinääni. Mutta samalla tajuan että reilun viiden viikon päästä olen Suomessa. Räntäsateessa. Tosin äidin jouluruoat odottavat! Ja miten ihanaa nähdä ystäviä ja perhettä! Räntäsateessa. Ja pian löydän itseni taas kaupan kassalta, siitä saa paljon rahaa nopeasti, ja minulla on takuupaikka tiedossa. Joten pakkohan se on. Etsin kyllä järkevämpiäkin töitä, mutta jostain on aloitettava. Ensimmäinen kaljaa varastava nulikka saa kyllä minulta sellaisen litanian kiiviaksentilla maustettuja ärräpäitä että tyyppi toivoo loppuelämänsä olevansa kuuro...

Ei tässä muuta voi kuin ottaa jokaisesta auringonsäteestä kaiken irti. Viime viikko onkin ollut todella aurinkoinen, 20 astetta ja SPF 15 joka päivä!

Jotain äksöniä meilläkin. Kuulemma ei savua ilman tulta, mutta jos ei ole edes savua niin mitäs sitten? Kiva kuitenkin tietää, että paloautot tulevat 90 sekunnissa hälytyksen alkamisesta (kyllä, katsoin kellosta!) jos joskus olisi oikea hätä.